ETNALAISTEN KERTOMAA

Työnantaja asennetyössä

Työssäkäyvä maahanmuuttajamies oli eronnut vaimostaan ja menettänyt samalla asuntonsa. Uutta asuntoa ei yrityksistä huolimatta löytynyt: kaupungin asuntojono oli pitkä, yksityiset vuokranantajat olivat suhtautuneet yhteydenottoihin nuivasti. Työnantaja oli miehen työpanokseen tyytyväinen, mutta samalla huolissaan asunnottomuuden vaikutuksista tämän työssäkäyntiin. Niinpä hän ryhtyi hankkimaan asuntoa yksityisiltä vuokranantajilta varmana myönteisestä lopputuloksesta. Hän soitteli moneen paikkaan kertoen edustavansa sitä-ja-sitä yritystä ja etsivänsä työntekijälleen sopivaa vuokra-asuntoa. Keskustelut alkoivat aina hyvin, mutta heti, kun kävi ilmi, että kysymyksessä onkin maahanmuuttaja, vuokranantajat tulivat toisiin ajatuksiin. Jotkut kysyivät heti alkuun, etteihän tässä vain olla ulkomaalaiselle asuntoa hakemassa. Työnantaja kuuli tämän 'kampanjansa' aikana enemmän rasistisia kommentteja ja törmäsi suurempiin ennakkoluuloihin kuin oli koskaan kuvitellut olevan mahdollista Suomessa. Hän kertoi työntekijöilleen ymmärtävänsä nyt maahanmuuttajien tilannetta ihan toisella tavalla kuin aiemmin.

Lopulta asunto löytyi. Vuokranantajana oli suomalainen perhe, joka oli itse muuttamassa ulkomaille pitkähköksi ajaksi.

Työnantaja teki - ehkä tietämättään - myönteistä asennetyötä puuttumalla työntekijänsä tilanteeseen ja pyrkimällä omalta osaltaan välittämään maahanmuuttajista kuvaa työtä tekevinä veronmaksajina. Minkä verran hänen puhelunsa liikauttivat vuokranantajien asenteita (jos lainkaan), jää tietenkin kartoittamatta.

Oman syrjinnän pohdintaa

Hienovaraisten syrjinnän muotojen huomaamiseksi on varmasti tarpeen pohtia myös sitä, miten itse on syrjinyt. Omaa syrjimistä kuvailisin mieluummin tekemättä jättämisinä kuin tekoina. Minulle ei tule mieleen yhtä yksittäistä tapausta vaan monia sellaisia tilanteita, joissa olisin voinut toimia toisin. Olen jättänyt ottamatta yhteyttä, kun olen ajatellut sen olevan niin työlästä, jos ei ole oikein yhteistä kieltä. Olen jättänyt pysähtymättä kadulla tutun maahanmuuttajan nähdessäni ja korvannut juttuhetken hätäisellä hymyllä. Ja varmaankin ihan tuhannesti olen ajatellut jostakin ihmisestä tietyllä tavalla "koska hän on ulkomaalainen" ja juuttunut stereotypioihin. Olen jättänyt myös puuttumatta joihinkin tilanteisiin, joissa maahanmuuttaja on joutunut hankauksiin yleisellä paikalla.

Kulttuurien kohtaaminen ja toisiin tutustuminen on usein vaikeaa ja työlästä. Vaikka minäkin olen ollut maahanmuuttajien kanssa tekemisissä jo pitkään ja toiminut monikulttuurikouluttajana erilaisissa tilaisuuksissa, törmään ihan jatkuvasti omiin puutteisiini tällä alueella. Tunnen epävarmuutta kohtaamistilanteissa ja joskus olisinkin ihan yksinkertaisesti mieluummin kohtaamatta.

Mikä tähän tilanteeseen sitten auttaa? Tekeminen ja kohtaaminen sekä uuden oppiminen ja omaksuminen ovat hyviä avaimia luonnollisempaan kanssakäymiseen eri kulttuureista tulevien välillä. Eli oikotietä ei ole, vaan on mentävä rohkeasti eteenpäin ja kohdattava erilaisia ihmisiä yhä uudestaan ja uudestaan. Ainahan sitä ei jaksa, eikä se ole ollenkaan vaarallista tätä myöntää itselleen. Voimien keräämisen jälkeen voi sitten taas jatkaa vähän rennommin eteenpäin.

Syrjintää lähiössä

Kesäkuussa 1998 somaliäiti muutti kuuden alaikäisen lapsen kanssa asuntoon alueelle, missä asui paljon työttömiä. Äiti ei osannut suomea eikä pystynyt tutustumaan naapureihinsa eivätkä naapuritkaan olleet kiinnostuneita tutustumaan uuteen naapuriin. Elämä sujui "jokainen huolehtii omista asioistaan"-tyylillä, mihin Suomessa ollaan totuttu.

Lapset sen sijaan ottivat mittaa toisistaan pihalla. Näistä hiekkalaatikkoleikeistä alkoi tapahtuma, joka johti vakaviin tilanteisiin. Ensin lapset alkoivat riidellä, heittivät kiviä ja hiekkaa ja nimittelivät toisiaan lempinimillä. Lapset kertoivat kotonaan, että Ali tekee sitä ja sitä ja kiusaa. Vanhemmat alkoivat ojentaa Alia. Alin sisarukset kertoivat suomen kieltä osaamattomalle äidilleen, että Mikon vanhemmat kovistelevat Alia. Ja äiti alkoi kovistella Mikkoa. Ja Mikon vanhemmat Alin äitiä ja...

Tilanne kärjistyi kuuman kesän myötä ja kaikki kantasuomalaiset asukkaat liittoutuivat somalialaisperhettä vastaan. Teini-ikäiset aloittivat nyrkkitappelun pihalla ja pikku hiljaa kiviä alkoi lennellä Alin perheen ikkunoihin.

Perhe linnoittautui asuntoon eikä uskaltautunut ulos. Rajuimmissa tilanteissa soitettiin poliisille, joka tuli kun ehti ja kysyi miksi perhe ja neekerit ovat tulleet Suomeen. Tämä tapahtui vain kerran, muut poliisit olivat asiallisia. Mutta yksikin kerta on liikaa.

Sain tiedon perheen tilanteesta puhelimella muun somaliyhteisön kautta. Otin yhteyttä sosiaaliviranomaisiin, joiden kanssa aloimme neuvotella tilanteesta. Totesimme, että juhannus on tulossa eikä somalialaisperheen turvallisuutta voi taata, kun "kaikki ovat pitkällä vapaalla". Ensihoidoksi päätimme siirtää perheen turvakotiin juhannuspyhien ajaksi. Tämän jälkeen perhe sai uuden kodin toiselta alueelta.

Mikä meni pieleen?
a) Ensiksikin poliisin käyttämään termiin neekeri olisi pitänyt puuttua. Olisi ollut mahdollista selvittää, kuka oli sinä kesäkuun iltana hälytystehtävissä. Asia jäi hoitamatta kesälomien takia.
b) Sovittelutoiminta perheen ja kanta-asukkaiden välillä olisi pitänyt aloittaa. Nyt syrjitty joutui muuttamaan ja kiusaajat pääsivät päämääräänsä ja uskaltavat seuraavallakin kerralla toimia samalla tavalla.
Sovittelun esteet:
- Kesälomat olivat tässäkin esteenä ja asia hautautui syksyn tullen. Lisäksi perhe pelkäsi eivätkä he halunneet jatkaa asumista alueella. Kuitenkin tilanne olisi pitänyt hoitaa taloon jääneiden asukkaiden kanssa.
- Yksinhuoltajaäiti on turvaton. Hän tulee olosuhteista, jotka ovat hyvin erilaiset kuin meillä. Hän ei voi tietää, mihin kivien heittely johtaa eikä uskalla luottaa suomalaiseen tapaan hoitaa asioita, kun poliisikin käyttäytyy hyvin eri tavalla riippuen kuka on työvuorossa. Tukihenkilörengas, suomalaisia ja somalialaisia, olisi pitänyt saada äidin tueksi.

Syrjintää työhönotossa

Toimin maahanmuuttajien opettajana ja työssäni kohtaan usein tilanteita, joissa epäilen, että onkohan kyse etnisestä syrjinnästä vai todellisesta syystä, kun työnantajat kieltäytyvät ilmaisesta työvoimasta (työharjoittelijan ottamisesta) sillä perusteella, ettei henkilö osaa tarpeeksi suomea. Tätä syytähän voidaan aina käyttää maahanmuuttajan ollessa kyseessä. Mutta todellinen tapaus sattui, kun eräs poika oli jo suostuttu ottamaan työharjoittelijaksi paikalliseen vaateliikkeeseen, mutta viikonlopun jälkeen myymäläpäällikkö soitti kertoakseen, ettei valitettavasti voikaan ottaa häntä, koska liikkeen työntekijät olivat nostaneet niin kovan metelin vastustaessaan kyseisen henkilön tuloa työyhteisöönsä. Perusteluina työntekijät esittivät, että samaan etniseen ryhmään kuuluvat olivat varastaneet liikkeestä ja ko. henkilö oli nähty näiden "rikollisten" seurassa, joten hänkin on rikollinen. Pelättiin myös, että hän "houkuttelee" oman etnisen ryhmänsä epäsosiaalista ainesta liikkeeseen, vaikkei itse olisikaan epäluotettava. Vakuutena esitettiin vielä työntekijän tutun paikallisen poliisiviranomaisen lausunto kyseisestä etnisestä ryhmästä, että heitä ei kannata ottaa töihin, jos haluaa välttyä ongelmilta.

Minä olin ihan sanaton, jouduin tietenkin selittämään pojalle tilanteen ja myös myymäläpäällikkö puhui hänen kanssaan. Mutta itsellänikin oli epävarma olo: jos kerran poliisi oli ollut niin tietäväinen, miten minä voin vakuuttaa, että poika on rehellinen? Eihän minulla ollut mitään todisteita. Hän oli tietenkin todella loukkaantunut ja ihmeissään, hänellehän oli jo luvattu paikka ja hän oli ollut tosi innostunut. Hän suuttui ja sanoi, ettei kannata yrittää mitään, hän jää kotiin istumaan. Lopulta kävi hyvin, hän sai paikan hampurilaisravintolasta ja työharjoittelu sujui loistavasti.

Minun olisi tehnyt mieli soittaa paikalliselle poliisille ja vaatia selvitystä, kuka poliisissa oli esittänyt lausuntoja ja millä perusteella asiakkaastani. Arvelin kuitenkin, että jutusta voisi nousta iso meteli enkä viitsinyt työkiireiden vuoksi ja osaksi siksi, että poika oli saanut kuitenkin hyvän paikan ja oli rauhoittunut ja asian selvittely olisi taas sekoittanut hänen elämäntilanteensa. En muista, mainitsinko kuitenkin poliisin sosiaalityöntekijälle tapauksesta, ainakin se olisi pitänyt tehdä.