ETNALAISTEN KERTOMAA

Ennakkoluuloja lapsuudesta

Entisessä kotikaupungissani asui lapsuudessani paljon varsin varakkaan näköisiä romaneja. Muutama lähipiirini aikuinen varoitteli heistä. Tämän tästä kuulin, että "ne varastavat ja vetelehtivät" eivätkä ylipäätään osaa olla ihmisten lailla. Siten minussakin kasvoi vahva käsitys romanien 'erilaisuudesta'. Tunsin aina epämääräistä pelkoa heidän läheisyydessään (esim. torilla). Joskus joku romaninainen saattoi puhutella minua, mutta silloin sain useinmiten heti jalat alleni - tai sitten vain käänsin halveksivasti selkäni. Varoittelin myös kavereitani heistä.

Eräänä kesäpäivänä juoksin kauppaan äitini asioille. Kaupan jonossa seisoi kaksi hiukan vanhempaa tyttöä, joista toinen kuiskutti yhtäkkiä toiselle, että "kato, tuo on mustalainen" (naurunkiherrystä). "Kato, miten likaiset jalat ja kaikki sillä on!" Ja päälle ilkeää naurunkiherrystä. Olin paljain jaloin (eivätkä kai ne ihan puhtaimmillaan olleet), olin hyvin ruskettunut ja mekkoni oli kirjava. Yhtäkkiä huomasin pohtivani, miksi minusta tuntui niin pahalta. Menin kotiin itkua niellen ja vietin loppupäivän yksin asioita miettien. Jollakin epämääräisellä tavalla tajusin, etten ollut niinkään loukkaantunut siitä, että minua oli sanottu mustalaiseksi, vaan siitä, miten se oli tehty.

Se oli ensimmäinen askeleni kohti oman ajatus- ja arvomaailmani rakentamista. Kokemus auttoi onneksi jo niinkin varhaisessa vaiheessa paremmin ymmärtämään syrjityn asemaa.

Arkipäivän ennakkoluuloja

Kuulin syrjintäesimerkin tutulta paluumuuttajarouvalta. Hän on eläkeikää lähestyvä entinen hammaslääkäri. Hän kertoi, että hänestä tuntuvat pahalta sinänsä pienet, käytännön tilanteissa ilmenevät asiat, kuten se, kuinka kioskilla läimäistään vaihtorahat suoraan tiskille sanaakaan sanomatta. Edellinen asiakas on saanut rahat suoraan käteen hymyn kera. Tai se, että saunavuoro on täytynyt jättää käyttämättä, kun "likaiset ryssät likaavat saunan" ja "arvaako sinne ollenkaan ryssien jälkeen mennä koko saunaan". Näin sanovat muut kerrostalon saunavuorojen käyttäjät - eivät suoraan, mutta tarpeeksi kovalla äänellä, jotta asinaomainen kuulee.

Oma syrjintäni on varmaan lähinnä piiloviestintää. Ammatikseen kun työskentelee maahanmuuttajien kanssa, ei myönnä itselleen, että suoraan syrjisi. Omasta mielestäni minulla on perusasenteet kunnossa, mutta kukas sitä täydellinen olisi. Ajatustasolla kyllä saa välillä itsensä kiinni...

Saman tarinan kaksi variaatiota konkretisoivat syrjintää

Vähin adjektiivein:
Ajan iltapäivällä kohti kaupunkia, toimistoani, tulen maaseudulta kokouksesta. Vieressä istuu työkaverini, ikäiseni nainen. Kaksi liftaria tien varressa, nuoria reppuineen. Otan heidät kyytiin, vien kaupungin laitamille. Nuorten jäätyä kyydistä pois käännyn työtoveriini päin ja kysyn, mitä hän tästä ajattelee, vaikka luulen jo tietävänikin. "Rasismia", sanoo hän. Niin, myönnän minä. Nousemme portaat kolmannen kerroksen toimistoon. Miksi tämä on niin vaikeaa?

Runsaammin adjektiivein:
Ajan iltapäivällä kohti kaupunkia, toimistoani Pohjois-Mosambikissa. Tulen maaseudulta kokouksesta. Vieressä istuu työkaverini, ikäiseni mosambikilainen nainen. Kaksi valkoista liftaria tien varressa, harvinaisia nuoria länsimaalaisia matkailijoita reppuineen. Otan heidät kyytiin, vien kaupungin laitamille. Matkalla ohitamme monia mosambikilaisia kävelijöitä, kyydin pyytäjiä, jotkut siistejä, jotkut nuhruisia, jotkut saastaisiakin. En koskaan tarjoa heille kyytiä. Nuorten jäätyä kyydistä pois käännyn työtoveriini päin ja kysyn, mitä hän tästä ajattelee, vaikka luulen jo tietävänikin. "Rasismia", sanoo hän, koska on älykäs ja havainnoiva nainen. Niin, myönnän minä. Nousemme portaat kolmannen kerroksen toimistoon, ainoaan ilmastoituun koko kaupungintalolla. Miksi tämä on niin vaikeaa?